Kuulin tänään, että K on jäämässä isyyslomalle.

Mietin mitä tunteita se minussa herätti. En voi väittää, ettei mitään. Mutta yllätyin katkeruudestani. Olen oikeasti iloinen hänen puolestaan, enkä ollenkaan pahoillani siitä, että on löytänyt onnen tahollaan.

Mutta näemmä olen tällä hetkellä vähän kateellinen kaikille, joilla tuntuu menevän elämässään hyvin. Olen kateellinen toisten onnesta, ja edelleen kaipaan sitä omaani.

Joten kyllä sekin vähän säväytti, että K:kin on mennyt eteenpäin. Ja minä se vaan samalla oksalla nökötän edelleen. Surkimus.

Aargh. Mä olen huono lopullisten päätösten kanssa. Ihan siis surkea. Ja sehän on nähty mm. noissa miesjutuissa. Montakohan "nyt se on loppu"-lausahdusta olen suustani päästänyt, vain todetakseni, että ei ollutkaan.

No joo, vielä pidän kuitenkin kiinni siitä, että tämä blogi vaikenee. Ainakin nyt hetkeksi.

Oli kuitenkin pakko vielä teidän tuttujen (ja ei niin tuttujen) kanssa jakaa vielä tämä tuolta eräästä vuodenvaihteen postauksesta kaivamani horoskooppi:

Menestys:
Onnen ja menestyksen planeetta Jupiter vaikuttaa merkkiisi 150 asteen kulmassa, jolloin haasteet kultasuonen löytämiselle ovat tavallista korkeammalla, joskin myös aarteen koko on vastaavasti moninkertainen kaikkiin odotuksiisi verrattuna. Mitä sitten voisit tehdä onnistumisesi eteen? Luottaa omiin unelmiisi ja omaan syvältä kumpuavaan innostukseesi, vaikka ne vaikuttaisivat aivan utopistisilta. Tiukimmat heittäytymiset on viisasta ajoittaa toukokuulle, heinäkuulle ja joulukuulle 2009, jolloin Neptunus ja Pluto ovat yhtymässä keskenään ja rakentavat mahtavia visioita jokaisen Neitsyen tulevaisuuteen. Luota omiin hurjiin visioihisi ja uskalla tehdä peruuttamattomia päätöksiä, niin pääset nauttimaan kokonaan uudesta ja ainutlaatuisesta elämästä.

Arvatkaa, toivonko sieluni pohjasta, että kerrankin tuo osuisi oikeaan? Jep, oikea vastaus on Kanada

Niin se menee, rakkaat ystävät, aika aikaansa kutakin.

Bloggaaminen on ollut mulle henkireikä, ja erityisesti täältä saatujen jo livemaailmassakin tuttujen kanssa on monta pahaa oloa selätetty sillä korvaamattomalla tuellanne.

Kuitenkin, anonymiteettini on tietysti nimien sun muiden ilmitulon jälkeen kärsinyt sen verran, etten enää sittenkään uskalla kirjoittaa ihan oikeista asioista. Olen siis koko maailmalta salaa bloggaillut muualla. Siellä kirjoitan vain itselleni, ja pelkään sitä päivää, että sinne ensimmäinen kommentti tupsahtaa :)

On kuitenkin selvää, että kahta blogia en pysty, enkä jaksa ylläpitää. Niinpä siis tämän blogin pitämisen luovutan suosiolla (ellei nyt sitten heti huomenna tapahdu jotain mullistavaa josta pitää päästä avautumaan). Jätän kuitenkin sen varauksen, että haluan vielä joskus täällä kertoa julkisesti jotakin, joten blogi jää virallisesti vain "tauolle". Ehkä kirjoitan, ehkä en :)

Suurimman osan vakkarikommentaattoreistahan jo tunnenkin myös livenä, ja näin ollen yhteydet varmasti säilyvät muita teitä, eli ette te minusta niin helpolla pääse.

Toivon, ettette kuitenkaan loukkaannu. Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi myös näitä kipeitä ja ehkä nöyryyttäviäkin asioita teille kertoa. Mulla ei vaan ehkä olisi kanttia tavata teitä enää sen jälkeen, ja sille haluan kuitenkin jättää vielä mahdollisuuden.

Hyvää ja aurinkoista kesää kaikille!

Terv. Cherry

P.S. Jos joku sattuu sen salaisen blogini bongaamaan, niin pidättehän asian omana tietonanne, kiitos :) Kommentoida toki saa kaikesta huolimatta.

P.P.S. Olette rakkaita!

No niin, muutama sananen tähänkin "foorumiin".

Valtavasti on taas ajatuksia tässä pikku päässä. Mitenköhän saisin ne mahdollisimman järkevästi purettua tähän? No, aloitan jostain ja lopetan johonkin, ja vastuu ymmärtämisestä jätetään sitten lukijalle

Aloitetaan töistä. Täällä tuulee ja kovaa. YT-neuvottelut olivat ja päättyivät, lopputuloksena luvassa 3 viikon lomautus ja 5 henkilön irtisanominen. Onneksi en itse kuulu tuon viimeisimmän piiriin, mutta kukapa tietää, mitä kesän jälkeen taas tapahtuu.

Sen tiedän, että itse joudun käymään omalla epämukavuusalueellani, valitettavasti omaan tiimiini kohdistuu tiettyjä toimenpiteitä. Mutta niissä keskusteluissa ei auta antaa tunteille sijaa, vaan on seistävä päätöstensä takana ja viestittää tämä myös osallistujille.

Muksun kanssa ollaan oltu vahvasti törmäyskurssilla taas jonkin aikaa. Ihan selvästi alkaa esipuberteetti tehdä tuloaan, ja varmaan jo ihan pelkät hormonaaliset muutoksetkin aiheuttaa hämmennystä pojassa. Hiki haisee jo, ja kohta varmaan alkaa muutkin muutokset pojasta mieheksi näkyä.
Lääkäristä haettiin vähän eväitä tuon ylipainon kuriin saamiseksi, ja nyt on selkeät tavoitteet syksyä ajatellen. 4 kuukautta aikaa pudottaa 5 kiloa, ja sitten ei tarvitse kuin pitää paino niissä lukemissa. Pituuskasvu hoitaa loput, ja sitä onkin luvassa arviolta huikeat 190 cm!
Vaativaa tämä on kyllä ollut minulle, ei meinaa oma jaksaminen riittää. Sunnuntaina kina päättyi siihen, että me molemmat vaan itkettiin.  Mutta mikä tärkeintä, myös sovittiin asiat ja keskusteltiin, miten vältetään jatkossa nuo yhteentörmäykset. Rankkaa on molemmilla, mutta minun vastuuni on silti olla se aikuinen tässä yhtälössä. Välillä se on haasteellista, mutta pyrin siihen. On tosin vaikeaa samanaikaisesti olla se tiukka ja ankara äiti ja samalla kun pitäisi sitten olla se lempeä, tukeaantarjoava vanhempi.
Liikutuin ihan hirveästi, kun poika kysyi, että "kelpaanko mä äiti enää tän jälkeen sun kainaloon?". Vastasin, että vaikka maailma kaatuisi, se kainalo on vain ja ainoastaan häntä varten. Mikään ei sitä paikkaa vie. Ikinä.

Työrintamalta vielä vähän..olin jo melkein unohtanut hakeneeni erästä työtä konsernimme sisällä tuossa helmi-maaliskuun vaihteessa. Laitoin hakemuksen vähän puolivakavissani, koska en ihan tosissani uskonut, että minulla saattaisi olla mahdollisuuksia.
Sain kuitenkin puhelun ulkomailta, jossa kiitettiin hakemuksesta, ja todettiin, että "you would be very much qualified according to your CV. Are you still interested?".
Vastasin hiukan pelonsekaisin tuntein, että tottakai olen vielä kiinnostunut. Josta nyt sitten seuraa se, että tietyt haastattelukierrokset käydään läpi ja katsotaan sitten, kuka tulee valituksi.
Jännäksihän tämän kaiken siis tekee se, että työpaikka on Torontossa, Canadassa, minimissään kahden vuoden mittainen komennus. Kokemukseni ja persoonallisuuteni olisi kuulemma omiaan tuohon toimeen! Kerroin rehellisesti, että olen yksinhuoltaja jnejne., mutta sekään ei kuulemma olisi ongelma, jos tulisin valituksi. Että yritys kyllä tukee näiden asioiden kanssa sitten tarvittaessa. Iih! Ottaa vatsanpohjasta, enkä voi välttyä ajattelemasta, että "mitä jos?". Tulisipa ainakin kertaheitolla se kauan kaivattu muutos tähän elämään.