Mietin mitä tunteita se minussa herätti. En voi väittää, ettei mitään. Mutta yllätyin katkeruudestani. Olen oikeasti iloinen hänen puolestaan, enkä ollenkaan pahoillani siitä, että on löytänyt onnen tahollaan.

Mutta näemmä olen tällä hetkellä vähän kateellinen kaikille, joilla tuntuu menevän elämässään hyvin. Olen kateellinen toisten onnesta, ja edelleen kaipaan sitä omaani.

Joten kyllä sekin vähän säväytti, että K:kin on mennyt eteenpäin. Ja minä se vaan samalla oksalla nökötän edelleen. Surkimus.

No joo, vielä pidän kuitenkin kiinni siitä, että tämä blogi vaikenee. Ainakin nyt hetkeksi.

Oli kuitenkin pakko vielä teidän tuttujen (ja ei niin tuttujen) kanssa jakaa vielä tämä tuolta eräästä vuodenvaihteen postauksesta kaivamani horoskooppi:

Menestys:
Onnen ja menestyksen planeetta Jupiter vaikuttaa merkkiisi 150 asteen kulmassa, jolloin haasteet kultasuonen löytämiselle ovat tavallista korkeammalla, joskin myös aarteen koko on vastaavasti moninkertainen kaikkiin odotuksiisi verrattuna. Mitä sitten voisit tehdä onnistumisesi eteen? Luottaa omiin unelmiisi ja omaan syvältä kumpuavaan innostukseesi, vaikka ne vaikuttaisivat aivan utopistisilta. Tiukimmat heittäytymiset on viisasta ajoittaa toukokuulle, heinäkuulle ja joulukuulle 2009, jolloin Neptunus ja Pluto ovat yhtymässä keskenään ja rakentavat mahtavia visioita jokaisen Neitsyen tulevaisuuteen. Luota omiin hurjiin visioihisi ja uskalla tehdä peruuttamattomia päätöksiä, niin pääset nauttimaan kokonaan uudesta ja ainutlaatuisesta elämästä.

Arvatkaa, toivonko sieluni pohjasta, että kerrankin tuo osuisi oikeaan? Jep, oikea vastaus on Kanada

Bloggaaminen on ollut mulle henkireikä, ja erityisesti täältä saatujen jo livemaailmassakin tuttujen kanssa on monta pahaa oloa selätetty sillä korvaamattomalla tuellanne.

Kuitenkin, anonymiteettini on tietysti nimien sun muiden ilmitulon jälkeen kärsinyt sen verran, etten enää sittenkään uskalla kirjoittaa ihan oikeista asioista. Olen siis koko maailmalta salaa bloggaillut muualla. Siellä kirjoitan vain itselleni, ja pelkään sitä päivää, että sinne ensimmäinen kommentti tupsahtaa :)

On kuitenkin selvää, että kahta blogia en pysty, enkä jaksa ylläpitää. Niinpä siis tämän blogin pitämisen luovutan suosiolla (ellei nyt sitten heti huomenna tapahdu jotain mullistavaa josta pitää päästä avautumaan). Jätän kuitenkin sen varauksen, että haluan vielä joskus täällä kertoa julkisesti jotakin, joten blogi jää virallisesti vain "tauolle". Ehkä kirjoitan, ehkä en :)

Suurimman osan vakkarikommentaattoreistahan jo tunnenkin myös livenä, ja näin ollen yhteydet varmasti säilyvät muita teitä, eli ette te minusta niin helpolla pääse.

Toivon, ettette kuitenkaan loukkaannu. Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi myös näitä kipeitä ja ehkä nöyryyttäviäkin asioita teille kertoa. Mulla ei vaan ehkä olisi kanttia tavata teitä enää sen jälkeen, ja sille haluan kuitenkin jättää vielä mahdollisuuden.

Hyvää ja aurinkoista kesää kaikille!

Terv. Cherry

P.S. Jos joku sattuu sen salaisen blogini bongaamaan, niin pidättehän asian omana tietonanne, kiitos :) Kommentoida toki saa kaikesta huolimatta.

P.P.S. Olette rakkaita!

Valtavasti on taas ajatuksia tässä pikku päässä. Mitenköhän saisin ne mahdollisimman järkevästi purettua tähän? No, aloitan jostain ja lopetan johonkin, ja vastuu ymmärtämisestä jätetään sitten lukijalle

Aloitetaan töistä. Täällä tuulee ja kovaa. YT-neuvottelut olivat ja päättyivät, lopputuloksena luvassa 3 viikon lomautus ja 5 henkilön irtisanominen. Onneksi en itse kuulu tuon viimeisimmän piiriin, mutta kukapa tietää, mitä kesän jälkeen taas tapahtuu.

Sen tiedän, että itse joudun käymään omalla epämukavuusalueellani, valitettavasti omaan tiimiini kohdistuu tiettyjä toimenpiteitä. Mutta niissä keskusteluissa ei auta antaa tunteille sijaa, vaan on seistävä päätöstensä takana ja viestittää tämä myös osallistujille.

Muksun kanssa ollaan oltu vahvasti törmäyskurssilla taas jonkin aikaa. Ihan selvästi alkaa esipuberteetti tehdä tuloaan, ja varmaan jo ihan pelkät hormonaaliset muutoksetkin aiheuttaa hämmennystä pojassa. Hiki haisee jo, ja kohta varmaan alkaa muutkin muutokset pojasta mieheksi näkyä.
Lääkäristä haettiin vähän eväitä tuon ylipainon kuriin saamiseksi, ja nyt on selkeät tavoitteet syksyä ajatellen. 4 kuukautta aikaa pudottaa 5 kiloa, ja sitten ei tarvitse kuin pitää paino niissä lukemissa. Pituuskasvu hoitaa loput, ja sitä onkin luvassa arviolta huikeat 190 cm!
Vaativaa tämä on kyllä ollut minulle, ei meinaa oma jaksaminen riittää. Sunnuntaina kina päättyi siihen, että me molemmat vaan itkettiin.  Mutta mikä tärkeintä, myös sovittiin asiat ja keskusteltiin, miten vältetään jatkossa nuo yhteentörmäykset. Rankkaa on molemmilla, mutta minun vastuuni on silti olla se aikuinen tässä yhtälössä. Välillä se on haasteellista, mutta pyrin siihen. On tosin vaikeaa samanaikaisesti olla se tiukka ja ankara äiti ja samalla kun pitäisi sitten olla se lempeä, tukeaantarjoava vanhempi.
Liikutuin ihan hirveästi, kun poika kysyi, että "kelpaanko mä äiti enää tän jälkeen sun kainaloon?". Vastasin, että vaikka maailma kaatuisi, se kainalo on vain ja ainoastaan häntä varten. Mikään ei sitä paikkaa vie. Ikinä.

Työrintamalta vielä vähän..olin jo melkein unohtanut hakeneeni erästä työtä konsernimme sisällä tuossa helmi-maaliskuun vaihteessa. Laitoin hakemuksen vähän puolivakavissani, koska en ihan tosissani uskonut, että minulla saattaisi olla mahdollisuuksia.
Sain kuitenkin puhelun ulkomailta, jossa kiitettiin hakemuksesta, ja todettiin, että "you would be very much qualified according to your CV. Are you still interested?".
Vastasin hiukan pelonsekaisin tuntein, että tottakai olen vielä kiinnostunut. Josta nyt sitten seuraa se, että tietyt haastattelukierrokset käydään läpi ja katsotaan sitten, kuka tulee valituksi.
Jännäksihän tämän kaiken siis tekee se, että työpaikka on Torontossa, Canadassa, minimissään kahden vuoden mittainen komennus. Kokemukseni ja persoonallisuuteni olisi kuulemma omiaan tuohon toimeen! Kerroin rehellisesti, että olen yksinhuoltaja jnejne., mutta sekään ei kuulemma olisi ongelma, jos tulisin valituksi. Että yritys kyllä tukee näiden asioiden kanssa sitten tarvittaessa. Iih! Ottaa vatsanpohjasta, enkä voi välttyä ajattelemasta, että "mitä jos?". Tulisipa ainakin kertaheitolla se kauan kaivattu muutos tähän elämään. 

Olin lauantaina viihteellä. Kaverilla oli tuparit uudessa, hienossa talossaan, ja paikalla oli paljon tuttuja. Vedettiin Singstaria oikein täydestä sydämestä, ja naurettiin vedet silmissä. Myöhemmin illalla yöllä lähdettiin baariin pienellä porukalla.
Joku kevätpörriäinen lienee ollut hereillä, koska paikka pullisteli väkeä niin, että jouduttiin jopa jonottamaan sinne hetken aikaa.

Pikasilmäyksellä löytyi pari ihan mukiinmenevännäköistä kaveria, varsinkin toinen oli sellainen, joka kyllä kiinnitti huomioni. Ja ilmeisesti minä hänen, kun kovasti keskusteltiin hymyin ja katsein :D . Joka tapauksessa meillä oli hiukan liian hauskaa omassa porukassamme (2 naista ja 2 miestä), että flirtti jäi mun puoleltanin vähän vaiheeseen. Siinä viimeisten hitaiden aikana sitten vielä loin silmäyksen kaveriin, joka katseli minuun päin kaihoisasti. Samalla kuitenkin toinen seurueemme miehistä pokkasi minut tanssimaan, ja niinpä siis jäi yritykseksi tämä mieselämän vilkastuttaminen siltä erää.

Jatkoille lähdettiin meille. Olin tietysti kovaan ääneen uhonnut, etten ole koskaan hävinnyt Trivial Pursuitissa, ja sitähän piti sitten lähteä porukalla testaamaan. Lopputuloksena oli kello seitsemään aamulla kestänyt pelirupeama, 1 kpl totaalisammuneita mieshenkilöitä sohvallani, 1 kpl kiukkuisia tekstiviestejä ko. miehen vaimolta. Yritettiin siinä selvittää tätä kaveria ja tiedustella, mahtaisiko hän tarvita kyytiä kotiin, mutta ilmeisesti tuo viesti oli ollut sen verran paljonpuhuva, että mies totesi miellyttävämmäksi vaihtoehdoksi jäädä siihen mun sohvalleni nukkumaan.

Sitäkin sitten vielä pohdittiin kaverini kanssa, että miten taas näinkin viattomasta jutusta saadaan tietyin elementein selkeä "pettämistapaus". Vai mitä itse ajattelisit, jos miehesi/vaimosi kertoisi olleensa kahden vastakkaisen sukupuolenedustajan kanssa pelaamassa lautapelejä ja sitten sammuneensa sohvalle? Jep. Ja tässä tapauksessa kun kyse ei ihan oikeastikaan ollut mistään muusta ja me kaikki ollaan tuttuja pitkän ajan takaa...

Pöh, se siitä. Niin joo, tämä sohvalle sammunut kaveri sattuu vielä olemaan pojan sählyjengin huoltaja..joten meinasi kyllä pojalla leuat loksahtaa, kun tuli mummin kanssa kotiin seuraavana päivänä, ja sohvalla kuorsasi tutun näköinen kaveri :D

Itse olin sunnuntain sitten niin infernaalisen krapulan kourissa, etten paljon ennen klo kuutta illalla saanut raajojani sängystä ylös. Ja voisin väittää, että vielä näin tiistainakin on tiettyjä olotiloja, jotka eivät kuulu normaaliarkeen...

Muutama viikko sitten se iski ensimmäisen kerran oikein kunnolla. Sellainen hyökyaallon tapainen musta meri, joka vaan peitti kaiken alleen. Ei tuntunut löytyvän enää suuntaa mihinkään.

Itketti, mutten itkenyt. Kiukutti, mutten tiennyt mihin sen olisin purkanut.

Ajattelin, että ne fiilikset menee ohi, kuten aina aikaisemminkin. Tokihan välillä tulee päiviä, että käy pohjalla, ja sitten taas muistaa, kuinka kivaa se elämä oikeasti onkaan.

Nyt ei vaan käynyt niin. Vaan kävi niin, että vitutus vaan syveni, ja tuntui, ettei edes pohja tule vastaan. Kirjoitinkin niistä fiiliksistä ihan anonyymina eräälle keskustelupalstalle (ei Suomi24!). Sieltä sain valtavasti vertaistukea, ja ennenkaikkea virtaa lähteä muuttamaan asioita.

Toki, kun lukee mun postauksia taakse päin, on selvää, että jossain olisi pitänyt häläreiden soida. Ehkä soikin, mutta ei mun päässäni. Tekemistä ja touhuamista on vaan ollut ihan liikaa yhden ihmisen hoidettavaksi. Kaikki tuntui hoituvan vasemmalla kädellä ja mistään ei tullut valmista.
Aivan päätöntä menoa paikasta toiseen, eikä aikaa pysähtyä, vetää happea ja tajuta tilannetta.

Nyt olen lomalla. En sentään vielä sairaslomalla, mutta lomarahavapaalla. Ja tuli kyllä niin oikeaan saumaan tämä loma! Olen yrittänyt lomailla, unohtaa varaston siivoamiset, vaatekaapin siivoamiset, pihan siivoamiset, auton siivoamiset jnejnejne. Tekemättömien hommien lista on loputon, mutta tunnustettava on, että kaikkea en pysty yksin tekemään. Ainakaan siinä ajassa kun tahtoisin.

Mä olen helkkarin huono pyytämään apua, ja kärsin sen sitten nahoissani. Samalla tavallahan mä olen itse ollut auttamassa kavereita erilaisissa talkoissa, miksen itse pyytäisi porukkaa meille. Joku varaston siivoaminenkin olisi varmaan ihan hauskaa jonkun kivan porukan kesken.
Mutta en mä kehtaa kysyä. Tuntuu ihan tosi vaikealta ajatukselta vaivata jota kuta omien juttujeni takia, ja ainakin tuntisin olevani lopun ikää kiitollisuudenvelassa sitten.

Joka tapauksessa tuntui, että nuppi alkaa sekoamaan sen verran pahasti, että päätin soittaa kunnan sosiaaliohjaajalle, ja kysyä, että olenko hullu vai vaan ihan liian väsynyt. Kävin tapaamassa tätä ohjaajaa, ja sen tunnin keskustelun perusteella se nainen osasi kertoa mulle, että mun tuskani kaikkine nyansseineen kulminoituu huoleen tuon pojan hyvinvoinnista ja onnellisuudesta. Ja oikeassahan hän oli. Varsinkin, kun viime päivinä ja viikkoina on taas väännetty milloin mistäkin pikkuasiasta.

Enivei, sovittiin sen naisen kanssa vielä yhdet treffit, jonka jälkeen hän tulee tänne kotiin jututtamaan tuota poikaakin. Käytiin läpi erilaisia vaihtoehtoja, miten kunta voi auttaa, enkä kyllä ollut uskoa korviani, kun tajusin, mitä kaikkea on tarjolla! Kun vaan tietää ja tajuaa, mistä kysyä.
Lisäksi nainen kysyi, että onko meillä nyt tiedossa jotain mukavaa tekemistä pojan kanssa, johon totesin, että olishan sitä vaikka mitä, jos raha kasvais puussa. Johon se sanoi, että älä sitä mieti, kerro nyt vaan mitä tekisitte jos voisitte. Niinpä sanoin, että mentäis katsomaan joku dinosaurusspektaakkeli jäähallille (tosin se taitaa jo olla ohi) ja sen jälkeen mentäis Kaivopuistoon jätskille. "Kuulostaa kivalta", se tätsy sanoi. Kerro vain, paljonko liput maksaa, niin hän siirtää rahat mun tilille, ja toimitan sitten vaan kuitit hänelle. Tuntui, kuin joku enkeli olisi siihen pölähtänyt ja ottanut sellaisen sosiaalitädin muodon! Lisäksi vielä lupasi hoitaa myös lapsen harrastusmaksut, varusteita myöten! Ihana ihminen! (Tai siis kuntahan ne hoitaa oikeasti, mutta silti).

Joten aloitan nyt sen norsun syömisen kärsästä - eli hiljaa hyvä tulee.

****

Jotain kivaakin. Meidän Taru-neiti päätti taas järjestää pienen pääsiäisyllätyksen:

Perjantaina otin ihan rauhallisesti kotona. Tai no heti duunin jälkeen pistäydyin ystävälläni Nummelassa, ihailemassa heidän uutta ja vastavalmistunutta kotiaan. Olis e kaunista - sisältä. Piha sen sijaan oli yhtä mutavelliä, enkä taaskaan tajunnut laskea 1 + 1, kun päästin koirat pihalle. Olin vielä joku aika sitten irrottanut veräjän auton tavaratilan ja matkustamon väliltä ja arvaattekin varmaan loput. Vanhan Mersun hyvinsäilyneet syvänsiniset penkit olivat lähinnä ruskeanharmaat ja täynnä sellaisia märkiä liejupaakkuja. Huoh.
Noh, poika meni illemmalla luokkakaverilleen yökylään, joten suunnistin rekkujen kanssa treenikentälle. En vaivautunut putsaamaan autoa, ajattelin, että parempi antaa mudan kuivua ensin. Treenikentällä en jaksanut olla pitkään, väsytti. Painuin kotiin, yritin katsella telkkaria, ja jossain vaiheessa kömmin sohvalta sänkyyn nukkumaan.

La-aamuna heräsinkin suht ajoissa ja suht pirteänä. Keittelin rauhassa aamukahvit, lueskelin netistä päivän uutiset ja aloin valmistautua treeneihin. Mietin, että siivoanko auton ensin vai jälkeen. Luultavasti älyttömän järkevää olisi ollut valita se "jälkeen", varsinkin kun keli oli lauantaina mitä oli. Mutta vielä mitä, päätinkin siinä aamulla sitten vielä imuroida auton, pestä penkit ja asentaa häkit koirille. Voin kertoa, ettei ollut ihan pikku homma. Joka tapauksessa, olin tyytyväinen suoritukseen, ja pakkasin koirat autoon. Aikaa oli vielä riittävästi, joten ajattelin pistäytyä eräässä halpakaupassa katselemassa vähän aidanrakennustarviketta. Ei löytynyt, mutta kaikkea muuta turhaa kyllä sitten tarttuikin mukaan.
Sitten treeneihin kiireen vilkkaa, siellä sateessa vietettiin pari tuntia värjötellen. Koirat kyllä ylisuoriutuivat, en muista milloin viimeksi olisi treenit menneet niin putkeen. On mulla taitavia koiria, pus! <3

Sitten kaupan kautta kotiin, löysin kuin löysinkin ne aitatarpeet. Äkkiä kamppeet heitin kotiin ja suhasin seuraavaan treffipaikkaan - kaverin kanssa lenkille. Lenkkeiltiin märässä metsässä tunti. Yhtäkkiä muistin, että saunavuoro alkaisi justiinsa, ja eikun taas tukka tuulispäänä kotiin. Kuraiset koirat äkkiä sisään, pikavilaus työttömään imuriin eteisen lattialla, epätoivoinen vilaus hiekkadyyneihin kotona siellä täällä, kylpyvarusteet kassiin ja saunaan. Ehdin juuri ja juuri ottaa löylyt, kun seuraava tulija jo kolisteli ovella. Onneksi puku- ja pesuhuoneita on kaksi, joten sain sentään peseytyä rauhassa.
Pääsin kotiin ja huokaisin, nyt voisi vaan rauhoittua koko illaksi. Kunnes muistin! Olin luvannut mennä vielä siskolle kylään illalla. Olin aivan naatti koko päivän kestäneestä päättömästä menemisestä, ja jo viittä vaille soitin siskolle ja peruin koko jutun. Mutta hetken siinä puhistuani tulin toisiin aatoksiin, pakkasin pojan autoon ja huristeltiin siskolle. Joskus puolen yön maissa tultiin kotiin ja yritettiin vielä pojan kanssa katsoa leffaakin, mutta niinhän siinä taas kävi, että alkutekstit taisin nähdä. Sitten tuli uni.

Sunnuntaina ei helpottanut yhtään. Aamulla varhain ylös, jotta ehdin lenkittää koirat kunnolla ennen päivän koitosta -meidän harrastelijaporukan sählyturnausta. Päivän kruunasi puhelimen piippaus, joka kertoi, että maalivahtimme oli viime tingassa perunut osallistumisensa. Kauhea soittorinki ympäriinsä, kuka tahansa olisi käynyt! Mutta soittelu ei tuottanut tulosta, ja niinhän siinä kävi, että Cherryhän se sitten urheasti puki maalivahdin tamineet niskaan. Ikinä en ole maalissa pelannut, joten tuli nyt sitten avattua uraputki silläkin saralla. Pelit meni hienosti, ottaen huomioon, että meillä oli vain yksi vaihtopelaaja aitiossa. Loistavalla torjuntaprosentilla hävittiin ensimmäinen ottelu 3-0 (mutta puolustaudun sillä, että tämä oli vasta lämmittelyä), seuraava peli menikin jo paremmin, voitto tuli 2-1 torjuntaprosentin ollessa 99%! Vielä viimeinen koitos, jossa peli päättyi varsinaisella peliajalla tasan 3-3, ja viimein tämä naisenergiamme vei joukkueemme jatkoajalla 4-3 voittoon. Ei hullummin meidän porukalta

Joskus kuuden jälkeen pääsin viimein vääntäytymään kotiin. Vaihdoin vaatteet, ja lähdin lenkittämään koirat. Nautiskelin metsässä ihanasta kevättuoksusta, enkä jaksanut välittää enää kuraantuvista koirista. Se nyt vaan kuuluu asiaan joka kevät, ja on ainakin yksi mitä selkein kevään merkki! Kotiin päästyäni vielä imuroin ja pesin lattiat. Kello taisi olla jotakuinkin yhdeksän illalla, kun vielä aloitin sen aitaprojektinkin. Se vaan piti jättää kesken, kun ei kehdannut nikkaroida pihalla enää kovin myöhään.
Sitten taas soikin puhelin, ja äitihän se siellä kyseli, että meinataanko tulla ollenkaan? Minä siinä, että ai miten niin tulla??!!
- No niinhän me eilen sovittiin, että tulette pojan kanssa tänään käymään, mutsi totesi.

Jaa, no ei kai siinä sitten mitään. Mutsille vielä puoli kymmenen aikaan illalla - lupauksistahan on pidettävä kiinni!

Sellainen viikonloppu se. Milloinhan ehtisi levätä hiukan?

Kallein aarre:
Kyllähän se tärkein kaikista on tuo minun pikkuiseni. Oma silmäterä, jonka hyvinvointi on elämäni tärkein asia. Välillä kaiken maailman kinat horjuttaa uskoani omaan kyvykkyyteen järkevänä ja rationaalisena vanhempana, mutta yritän uskotella itselleni, että sekin kuuluu asiaan.

Paras kirja:
Sellaisia todella koskettavia kirjoja ei ole montaa. Mutta mainittakoon, että teinivuosina luetut Susan Hintonin kirjat olivat pysäyttäviä. Sitten Huumeasema Zoo ja Nancy luultavasti olivat itselleni omalla tavallaan opettavaisimpia. Enpä ole huumaus- tai lääkeaineisiin koskaan hairahtunut, ja näillä kirjoilla on kyllä iso merkitys siihen.

Rakkain lahja:
Minä en ole koskaan oikein saanut paljon lahjoja. Kaikki exäni ovat olleet sitä sorttia, etteivät oikein ymmärtäneet naisten lahjomisen päälle, eivätkä vanhempanikaan ole koskaan hukuttaneet meitä lapsia lahjoihin. Pieniä arkipäivän juttuja sen sijaan tulee paljonkin saatua, ja jos nyt joku tietty pitää nimetä, niin eräät äitini korvakorut. Ne hän unohti meille oltuaan yökylässä lapsenvahtina tässä taannoin, ja harmitteli asiaa kovasti, ne kun olivat äidin lempikorut. Sitten se vaan yks päivä soitti, että saat ne jos haluat, hän osti itselleen uudet

Parasta musiikkia:
Kyllä mä taidan olla sellainen kaikkiruokainen, etten oikein osaa yhtäkään tiettyä muusiikinlajia tässä nimetä.
Menevä rokkipoppi saa usein hyvälle fiilikselle, rauhallisemmat haikeaksi. En juurikaan kuuntele musiikkia.

Lempiasuste:
Verkkarit ja joku löysä paita. EI rintsikoita. Aah.

Korvaamaton pahe:
No se tupakka. Ja herkut.

Lempikaupunki:
Tykkään hirveästi Pariisista. Mutta sanon silti, että jos valita pitäisi, muuttaisin luultavasti Tukholmaan.

Kauneustuote:
Valokynä, ehdottomasti. Ja viimeisimpänä villityksenä kulmakarvavaha.

Kaunein elokuva:
Minun Afrikkani. Jos voisin valita jonkun hahmon, mihin samaistua, olisin Karen Blixen.

Inspiroidun:
Tämä tuntui aluksi vaikealta vastata. Mutta tarkemmin ajateltuani, huomasin, että kaikkia innonpuuskiani yhdistää yksi tekijä = kaunis, aurinkoinen ilma. Silloin olen parhaimmillani, ja saan uskomattoman paljon aikaan!

Minäpä en nyt sitten haastelekaan enää ketään, vaan jokainen voipi vapaasti kopioida tätä täältä omaan käyttöönsä :)

Liikuntasuoritukseeni olen kyllä erityisen tyytyväinen.
Lauantaina lastasin lauman heti aamusta autoon, ja hurautin vähän kauemmas kotinurkista ja lähdettiin rekkujen kanssa kunnon lenkille. Pari tuntia siinä tarvottiin lumessa, yltä päältä hiessä minä. Olen tosi onneton arvioimaan pukeutumistani, ja nytkin päällä oli samat vaatteet, kuin -15 asteen pakkasellakin. No, joka tapauksessa jäi ainakin sellainen olo, että nyt on läskejä liikuteltu oikein kunnolla!
Lenkiltä kotiuduttuani lähdin vielä uimaan. Asetin tavoitteeksi, että uin vähintään puoli tuntia yhtäjaksoisesti, eli ei pysähtelyjä edes altaan päissä. Ja minä tyttöhän vetelin sitten kevyesti 45 min  Tosin kaiken tuon suoritteen saattoi kumota lounas äitini luona. Voi taivas, se ruoka oli hyvää! Häränpaistia kermakastikkeessa. NAM!
Päivällä muksu ilmoitti, että pari kaveria olisi tulossa yökyläilemään. Ei siinä mitään, sopi minulle ihan hyvin. Kiva kun muksulla on seuraa. Tosin jossain vaiheessa alkoi itselläkin vähän tanssikenkiä poltella, ja ehdotin sitten yhden yökyläläisen äidille, että lähdetään käymään parilla siiderillä lähibaarissa. Pojat pärjäisivät keskenään kyllä sen aikaa.
Kun vastaus kerran oli myöntävä, niin pitihän sitä sitten käväistä lähihuoltikselta pari siideriä kaappiin kylmenemään. Vielä tunnin lenkin kävelin päälle päätteeksi koirien kanssa, sitten suihkun kautta kotiin puunailemaan naamaria menokuntoon.

Baarireissu sinänsä oli kyllä turhaakin turhempi. Oma paikallinen lähikuppilamme kyllä huonontaa tasoaan ja tarjontaansa kerta kerralta. Jo ennenkin on todettu, että vähintään 5 promillea pitää olla taulussa, että sen paikan kestää, ja nyt ei kyllä oltu lähimaillakaan. Päinvastoin, se pienikin orastava nousu tahtoi laskea sen siliän tien, kun ovesta päästiin sisälle. Tarjontaahan toki olisi, taso vaan ei vastannut ihan sitä, mitä ehkä toivoisin
Ex-anoppiinkin törmäsin, mutta se nyt oli lähinnä rentoa jutustelua. Illan "pelastus" tuli kyllä siinä vaiheessa, kun teimme jo kaverin kanssa lähtöä baarista. Seisoskeltiin siinä narikassa, kun eräs vanha ystäväni pölähti siihen paikalle. Piuhat olivat minulla pitkät, koska taisi menna muutamakin minuutti, ennen kuin tajusin, että "rakas" exänihän se siinä myös! Aika järkyttävää, millaiset fyysiset pahanolon tunteet se mies mussa herättää. Itsehän se ei edes katsonut päin, ja muutenkin oli jotenkin habitukseltaankin ihan superällöttävä. Ei siis epäsiisti tai mitään, mutta eleet ja nauru ja äänet - hyi helevetti suoraan sanoen.
Niinpä siis kirmailtiin siitä sitten taksilla kotiin, hyvä niin. Pikkuisen enemmän viinaa, ja olisin varmaan syyllistynyt pahoinpitelyyn tuon exäni osalta. Ihan pikkuisen vaan jäi mietityttämään, että mitenköhän exän ja äitinsä kohtaaminen baarissa sujui...anopilla kun oli mukanaan uusi miesystävä, jonka olemassaolosta tämä ah, niin empaattinen exä ei suinkaan ollut riemastunut, vaan järjestänyt puolen vuoden mykkäkoulun myös äitinsä kanssa. Huoh, no..se on tarina erikseen, eikä siitä enempää tällä kertaa.

Sunnuntaina lähdin treeneihin koiran kanssa. Kolme tuntia samottiin metsää, ja voin kertoa, että oli jalat maitohapoilla sen jälkeen. Siinä märässä loskalumessa tarpominen otti ihan tosissaan voimille, ja ajattelin jo, että paareilla mut pitää kuskata pois sieltä. Mutta sehän ei minulle vielä riittänyt, vaan piti vielä suunnata sählytreeneihin.
Se on kyllä hauskaa puuhaa, tykkään kun meininki on kovin rentoa ja mukavaa. Ei mitään kauhean tavoitteellista, lähinnä sellaista sählyä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Palkitsin itseni viikonlopun suorituksista menemällä vielä siskon luo nimipäiväkahveille, ja syömään niin herrrkullista vadelmakermakakkua, että meinasi tulla tippa linssiin!

Palkinnoksi tästä kaikesta vaaka näytti +1kg viime viikon lukemaan verrattuna...että kiitos vaan