No niin, muutama sananen tähänkin "foorumiin".

Valtavasti on taas ajatuksia tässä pikku päässä. Mitenköhän saisin ne mahdollisimman järkevästi purettua tähän? No, aloitan jostain ja lopetan johonkin, ja vastuu ymmärtämisestä jätetään sitten lukijalle

Aloitetaan töistä. Täällä tuulee ja kovaa. YT-neuvottelut olivat ja päättyivät, lopputuloksena luvassa 3 viikon lomautus ja 5 henkilön irtisanominen. Onneksi en itse kuulu tuon viimeisimmän piiriin, mutta kukapa tietää, mitä kesän jälkeen taas tapahtuu.

Sen tiedän, että itse joudun käymään omalla epämukavuusalueellani, valitettavasti omaan tiimiini kohdistuu tiettyjä toimenpiteitä. Mutta niissä keskusteluissa ei auta antaa tunteille sijaa, vaan on seistävä päätöstensä takana ja viestittää tämä myös osallistujille.

Muksun kanssa ollaan oltu vahvasti törmäyskurssilla taas jonkin aikaa. Ihan selvästi alkaa esipuberteetti tehdä tuloaan, ja varmaan jo ihan pelkät hormonaaliset muutoksetkin aiheuttaa hämmennystä pojassa. Hiki haisee jo, ja kohta varmaan alkaa muutkin muutokset pojasta mieheksi näkyä.
Lääkäristä haettiin vähän eväitä tuon ylipainon kuriin saamiseksi, ja nyt on selkeät tavoitteet syksyä ajatellen. 4 kuukautta aikaa pudottaa 5 kiloa, ja sitten ei tarvitse kuin pitää paino niissä lukemissa. Pituuskasvu hoitaa loput, ja sitä onkin luvassa arviolta huikeat 190 cm!
Vaativaa tämä on kyllä ollut minulle, ei meinaa oma jaksaminen riittää. Sunnuntaina kina päättyi siihen, että me molemmat vaan itkettiin.  Mutta mikä tärkeintä, myös sovittiin asiat ja keskusteltiin, miten vältetään jatkossa nuo yhteentörmäykset. Rankkaa on molemmilla, mutta minun vastuuni on silti olla se aikuinen tässä yhtälössä. Välillä se on haasteellista, mutta pyrin siihen. On tosin vaikeaa samanaikaisesti olla se tiukka ja ankara äiti ja samalla kun pitäisi sitten olla se lempeä, tukeaantarjoava vanhempi.
Liikutuin ihan hirveästi, kun poika kysyi, että "kelpaanko mä äiti enää tän jälkeen sun kainaloon?". Vastasin, että vaikka maailma kaatuisi, se kainalo on vain ja ainoastaan häntä varten. Mikään ei sitä paikkaa vie. Ikinä.

Työrintamalta vielä vähän..olin jo melkein unohtanut hakeneeni erästä työtä konsernimme sisällä tuossa helmi-maaliskuun vaihteessa. Laitoin hakemuksen vähän puolivakavissani, koska en ihan tosissani uskonut, että minulla saattaisi olla mahdollisuuksia.
Sain kuitenkin puhelun ulkomailta, jossa kiitettiin hakemuksesta, ja todettiin, että "you would be very much qualified according to your CV. Are you still interested?".
Vastasin hiukan pelonsekaisin tuntein, että tottakai olen vielä kiinnostunut. Josta nyt sitten seuraa se, että tietyt haastattelukierrokset käydään läpi ja katsotaan sitten, kuka tulee valituksi.
Jännäksihän tämän kaiken siis tekee se, että työpaikka on Torontossa, Canadassa, minimissään kahden vuoden mittainen komennus. Kokemukseni ja persoonallisuuteni olisi kuulemma omiaan tuohon toimeen! Kerroin rehellisesti, että olen yksinhuoltaja jnejne., mutta sekään ei kuulemma olisi ongelma, jos tulisin valituksi. Että yritys kyllä tukee näiden asioiden kanssa sitten tarvittaessa. Iih! Ottaa vatsanpohjasta, enkä voi välttyä ajattelemasta, että "mitä jos?". Tulisipa ainakin kertaheitolla se kauan kaivattu muutos tähän elämään.