Aika down fiilis tänä aamuna. En oikein tiedä mistä johtuu, ei mitään sanottavaa syytä. Ehkä osittain siitä, kun eilen illalla taas jutusteltiin tuon muksun kanssa nukkumaan mennessä syntyjä syviä, ja kyllähän pojalta taas kyynel jos toinenkin vierähti iskän takia. Mulla on jotenkin niin iso kasvava möykky raivoa sisällä sitä ihmistä kohtaan, etten oikeasti tiedä, miten käyttäytyisin jos tavattaisiin. Voi kunpa se ihminen joutuisi tilille tästä kaikesta, ihan oikeasti!

Muutenkin aamun pimeys taas herätti miettimään, että miten kauan sitä ihminen jaksaa tätä pyöritystä. Mun elämää hallitsee ihan liikaa nuo eläimet, ja niin kauhea kuin onkin ajatus, niin pari kertaa on käynyt mielessä, että pitäisikö mun luopua niistä. Rakkaitahan ne on, ihan hirveän rakkaita, ja itku meinaa tulla jo ajatuksestakin.

Mutta. Onhan mun tilanne taloudellisestikin sellainen, että jos joku noista elikoista sairastuisi, ei mulla olisi varaa niitä hoitaa. Raha menee kädestä suuhun tällä hetkellä, ja yhtään ei kyllä ylimääräistä jää säästöön. Mikä tarkoittaa sitä, että edes lomaa ei voi suunnitella, kun ei ole millä sen kustantaisi. Sekin surettaa pojan puolesta. Luokkakaverit ovat lähdössä kuka mihinkin reissuun hiihtolomalla. Ja mihin me? Ei mihinkään. A) ei ole rahaa B) ei ole hoitajaa koirille. Kyllä tuo muksukin tarvitsisi vähän vaihtelua ympäristöön. No, ehkä jonkun ruotsinristeilyn voisi tehdä, velaksi toki sekin.

Vähän kateellisena kuuntelen, kuinka tosiaan yhden jos toisenkin tutun muksut lähtevät "isovanhempien kanssa Etelään" tai "kummin kanssa laskettelemaan". Tai eronneiden perheiden "isien kanssa reissuun".

Mun lapsellani ei ole mahdollisuutta mihinkään noista, eihän sillä raukalla ole kuin minä, ja minä puolestani väsyn välillä siihen, että on tosiaan vain minä. Väsyttää huolehtia yksin kaikesta ja kaikista. Mä tarvitsisin myös itselleni lomaa!

Mun mielessä on monta kertaa käväissyt ajatus uuden elämän aloittamisesta. Pakkaisi kimpsut ja kampsut ja lähtisi johonkin valtameren taakse. Viime aikoina yhä useammin on tuntunut siltä, että se voisi olla ratkaisu kaikkeen.
Tosin, yhä edelleen voimassa on yhteishuoltajuussopimus, ja selväähän on, että vaikkei exällä muita intressejä pojan suhteen olisikaan, niin minun elämäni se haluu tehdä hankalaksi. Eikä näinollen suostuisi kuuna päivänä siihen, että muksu lähtisi mun kanssa johonkin.

Onneksi tiedän, että parempia päiviä on tulossa, ja onhan niitä ollutkin. Nämä masispäivät vaan vievät hetkeksi aina pohjan ihan kaikelta.