Ahdistaa taas, niin pirusti. Yritän kai jotenkin salata tämän ahdistuksen myös itseltäni, mutta nyt on pakko istua alas kirjoittamaan...

En saa mistään taas mitään otetta. Edelleenkin perusasiat ovat suht mallillaan, ja nyt en mainitse iänikuista rahaongelmaa. Mutta muuten... töissä en jaksaisi käydä yhtään, ei vaan huvita. Joka aamu mietin, millä verukkeella voisin jäädä kotiin. En vaan jaksa!

Kotona en ole aikoihin jaksanut tehdä mitään. Pakolliset pyykkäykset sun muut tulee hoidettua, ja perussiivous, mutta mitään itseäni piristävää en ole jaksanut tehdä. Pitäisi, pitäisi. Mutta ei. Edes joku uusi matto tai verhot voisi piristää kummasti. Mutta niihinkin tarvitsisi rahaa.

Painonpudotus on yhtä paskaa. En ole mitenkään kärsinyt tästä dieetistäni, mutta eipä ole vaakakaan juuri kärsinyt. Ei nimittäin tipu, ei millään.

Vituttaa tää yksinäisyyskin. Mikä mussa on vikana, kun en kelpaa kellekään? Tai no, eipä tässä ole kyllä ehdokkaitakaan ollut viime aikoina, mutta jotenkin koen itseni ällöttäväksi. Kampaajalla ei ole ollut varaa käydä kuukausiin, saati ostaa uusia vaatteita. Mitään en ole voinut hankkia itselleni aikoihin. Ja silti raha ei riitä mihinkään. Kai se johtuu osittain siitäkin, ettei kukaan kiinnostu, kun en osaa oikein arvostaa itseänikään. Mitä mulle on tapahtunut? Mitämitämitä?

Olen kai ollut niin huolissani tuosta pojastani ja hänen hyvinvoinnistaan, että olen unohtanut huolehtia itsestäni. Tekisi mieli mennä työpaikkalääkärille, pyytää sairaslomaa ja sanoa, että nyt ei pysty enää. Mutta tietenkään mä en mene. Tästä ihanasta työpaikasta on pidettävä kiinni nyt kynsin hampain, eikä sairasloma ainakaan edesauta sitä. Töissähän mä nauran aina. Olen se aina iloinen. Vitut.

Masentaa, ahdistaa, vituttaa ja itkettää. Kuka auttaisi mua? Kuka lohduttaisi, kun on näin helvetin paska olla?