Alkaa käydä kovin harvoiksi nämä mun päivitykset. Vaan siihen on ihan syykin: taisin ikään kuin palaa loppuun. Elämäni kanssa.

Muutama viikko sitten se iski ensimmäisen kerran oikein kunnolla. Sellainen hyökyaallon tapainen musta meri, joka vaan peitti kaiken alleen. Ei tuntunut löytyvän enää suuntaa mihinkään.

Itketti, mutten itkenyt. Kiukutti, mutten tiennyt mihin sen olisin purkanut.

Ajattelin, että ne fiilikset menee ohi, kuten aina aikaisemminkin. Tokihan välillä tulee päiviä, että käy pohjalla, ja sitten taas muistaa, kuinka kivaa se elämä oikeasti onkaan.

Nyt ei vaan käynyt niin. Vaan kävi niin, että vitutus vaan syveni, ja tuntui, ettei edes pohja tule vastaan. Kirjoitinkin niistä fiiliksistä ihan anonyymina eräälle keskustelupalstalle (ei Suomi24!). Sieltä sain valtavasti vertaistukea, ja ennenkaikkea virtaa lähteä muuttamaan asioita.

Toki, kun lukee mun postauksia taakse päin, on selvää, että jossain olisi pitänyt häläreiden soida. Ehkä soikin, mutta ei mun päässäni. Tekemistä ja touhuamista on vaan ollut ihan liikaa yhden ihmisen hoidettavaksi. Kaikki tuntui hoituvan vasemmalla kädellä ja mistään ei tullut valmista.
Aivan päätöntä menoa paikasta toiseen, eikä aikaa pysähtyä, vetää happea ja tajuta tilannetta.

Nyt olen lomalla. En sentään vielä sairaslomalla, mutta lomarahavapaalla. Ja tuli kyllä niin oikeaan saumaan tämä loma! Olen yrittänyt lomailla, unohtaa varaston siivoamiset, vaatekaapin siivoamiset, pihan siivoamiset, auton siivoamiset jnejnejne. Tekemättömien hommien lista on loputon, mutta tunnustettava on, että kaikkea en pysty yksin tekemään. Ainakaan siinä ajassa kun tahtoisin.

Mä olen helkkarin huono pyytämään apua, ja kärsin sen sitten nahoissani. Samalla tavallahan mä olen itse ollut auttamassa kavereita erilaisissa talkoissa, miksen itse pyytäisi porukkaa meille. Joku varaston siivoaminenkin olisi varmaan ihan hauskaa jonkun kivan porukan kesken.
Mutta en mä kehtaa kysyä. Tuntuu ihan tosi vaikealta ajatukselta vaivata jota kuta omien juttujeni takia, ja ainakin tuntisin olevani lopun ikää kiitollisuudenvelassa sitten.

Joka tapauksessa tuntui, että nuppi alkaa sekoamaan sen verran pahasti, että päätin soittaa kunnan sosiaaliohjaajalle, ja kysyä, että olenko hullu vai vaan ihan liian väsynyt. Kävin tapaamassa tätä ohjaajaa, ja sen tunnin keskustelun perusteella se nainen osasi kertoa mulle, että mun tuskani kaikkine nyansseineen kulminoituu huoleen tuon pojan hyvinvoinnista ja onnellisuudesta. Ja oikeassahan hän oli. Varsinkin, kun viime päivinä ja viikkoina on taas väännetty milloin mistäkin pikkuasiasta.

Enivei, sovittiin sen naisen kanssa vielä yhdet treffit, jonka jälkeen hän tulee tänne kotiin jututtamaan tuota poikaakin. Käytiin läpi erilaisia vaihtoehtoja, miten kunta voi auttaa, enkä kyllä ollut uskoa korviani, kun tajusin, mitä kaikkea on tarjolla! Kun vaan tietää ja tajuaa, mistä kysyä.
Lisäksi nainen kysyi, että onko meillä nyt tiedossa jotain mukavaa tekemistä pojan kanssa, johon totesin, että olishan sitä vaikka mitä, jos raha kasvais puussa. Johon se sanoi, että älä sitä mieti, kerro nyt vaan mitä tekisitte jos voisitte. Niinpä sanoin, että mentäis katsomaan joku dinosaurusspektaakkeli jäähallille (tosin se taitaa jo olla ohi) ja sen jälkeen mentäis Kaivopuistoon jätskille. "Kuulostaa kivalta", se tätsy sanoi. Kerro vain, paljonko liput maksaa, niin hän siirtää rahat mun tilille, ja toimitan sitten vaan kuitit hänelle. Tuntui, kuin joku enkeli olisi siihen pölähtänyt ja ottanut sellaisen sosiaalitädin muodon! Lisäksi vielä lupasi hoitaa myös lapsen harrastusmaksut, varusteita myöten! Ihana ihminen! (Tai siis kuntahan ne hoitaa oikeasti, mutta silti).

Joten aloitan nyt sen norsun syömisen kärsästä - eli hiljaa hyvä tulee.

****

Jotain kivaakin. Meidän Taru-neiti päätti taas järjestää pienen pääsiäisyllätyksen: